Paljonko voi maksaa kivasta vaatteesta?
Tätä kysymystä ja muutenkin vaatteiden ostamista pohdittiin Saaran kirjoituksessa äskettäin. Olen huomannut, että blogimaailmassa suhtautuminen siihen, mitä kaikki maksaa, vaihtelee tosi paljon. On muotiblogeja, joissa mikä vaan voi maksaa mitä vaan, eikä vakiolukijat siitä hätkähdä. Sitten on vastakkainen maailma, jossa tavoitellaan minimalismia, ja vaatteet ostetaan mieluiten käytettyinä ja puoli-ilmaiseksi.
Mistähän johtuu, että jos blogissa puhutaan vastuullisesta kuluttamisesta tai karsimisesta, tuntuu siltä, että on myös hyve käyttää mahdollisimman vähän rahaa? Vaatteen hinta ei kerro mitään siitä, miten hyvin se sopii ostajalleen tai miten järkevästä hankinnasta on kyse. Ostosta harkitessa hinnalla on merkitystä vain siinä suhteessa, onko vaatteeseen varaa vai ei. Jos ostoksen pystyy maksamaan käteisellä, eikä kyseinen summa ole pois mistään perustarpeista, kuten asumisesta, ruuasta tai muusta vastaavasta, hinta on sopiva. Sopiva siis siinä merkityksessä, että ostajalla on siihen järkevästi katsottuna varaa.
Tämä on tietenkin eri asia sen kanssa, mitä itse kukin on valmis jostain maksamaan. Jos joku on sitä mieltä periaatteesta, että kengät eivät saa maksaa 60 euroa enempää, on kyse ihan eri asiasta kuin jos tilillä olevat rahat riittävät korkeintaan 60 euron kenkiin. Jonkinlaisia itse asetettuja rajoja lienee meillä kaikilla. En itse näe hirveästi järkeä panostaa tuhansia euroja mihinkään vaatteeseen, vaikka sellaisia maailmasta löytyykin. Mutta en näe myöskään järkeä rajoittaa budjettiani keinotekoisesti, jos siihen ei ole muuta syytä. Laatua ja/tai kotimaista saa aika harvoin kovin halvalla.
Oma kulutukseni on vaatteiden osalta harkittua. Ostan harvoin ja vähän, ja pidän vaatteitani vuosikausia. Tästä johtuen en ole katsonut tarpeelliseksi asettaa itselleni vaatebudjettia. En käytä luottokortteja tai osamaksuja, joten ostan vain sellaista, johon rahani riittävät. Palasin äsken viime tammikuun pohdintoihin, joissa harkitsin vaateostojen seuraamista. En ole sitä tehnyt, enkä tehnyt suunnitelmaa siitä, mitä tänä vuonna pitäisi ostaa. Olisi ehkä kannattanut, käytössäni olisi silloin dataa arvailujen sijasta. En siis osaa sanoa paljonko rahaa on mennyt enkä muista montako vaatekappaletta olen ostanut. Mutta kaappiin ei ole tullut tungosta eikä tilille miinusta.
Palaan siis alkuperäiseen mietteeseeni, miksi tiedostavan kuluttajan pitäisi olla säästäväinen ja pärjätä mahdollisimman pienillä summilla. Ei tarvitse. Näkisin asian melkein päinvastoin – jos kalliilla saa jotain, mikä kestää käytössä vuosikausia, hinta muuttuu peräti järkeväksi. Mieluummin kerralla hyvä kuin monet halvalla sinne päin, on minun mottoni. Liekö taustalla jokin sitkeään juurtunut protestanttinen etiikka vai perisuomalainen vaatimattomuus, mutta tunnistan tästä huolimatta Saarankin mainitseman epämääräisen nolouden tunteen, jos julkisesti (eli blogissa) pitäisi tunnustaa käyttäneensä johonkin vaatteeseen kolminumeroisen summan. Jostain syystä kalliit vaatteet ovat epäilyttäviä, olipa ostos muuten miten järkevä tahansa. Osaako joku selittää, mistä tämäkin voisi johtua? Onko se sitä, että kyseessä on vaatteet – että kehtaa panostaa omaan ulkonäköönsä niin paljon? Että onhan se aika turhamaista. Vai onko se pelkoa siitä, että jos kertoo ostaneensa jotain kalliimpaa, pidetään heti rikkaana leuhkana? Vai jotain muuta?
No juu. Kaiken tämän perimmäinen ajatus oli kuitenkin se, että ostakaa ihmiset juuri sellaisia ja sen hintaisia vaatteita, kuin teille sopii. Vaateostoksissa hinta on vain yksi osa kokonaisuudesta.
